Minä – niin sanoi pieni kala
- uin kauaksi veteen syvään.
Tähän rantaan liejusta hämmentyvään
ei sieluni tyytyä saata.
Te jääkää poloiset, poloiset pienet sielut!
Ilo teille on mudassa maata.
Vaan minua kutsuvat suuret nielut,
Uin sinne, uin kuin uinkin!
Niin kauas ja syvälle kuin suinkin!
Kala toinen virkkoi: Kuulehan moista!
Vai syviin vesiin!
No, ei ole vertaista lorua toista!
Kas, nyt se tuli oikea luonto esiin:
Jotain vain piti olla erikoista!
Kylläpä keksi –
Kukahan se nauraa viimeiseksi?
Mutta pieni kala meni peitossa vihreän laineen
ylös ja alas,
miten ulappa työnsi ja viskoi voimalla paineen,
ja vaikka se salaa jo ihmetteli,
miten vielä se eli,
se henkeään haukkoen hoki:
Tiesinhän toki ihan turhaksi suurten kalojen maineen:
Kerskuvat voimillansa –
Mutta niin se on pannut alhainen kansa
Henkiset arvot alas.
Nyt nähkööt: on saapunut voittaja aineen –
Kala ruumiilta pieni, hengeltä valas!
Yhä syvemmä veteen.
Miten oudot maisemat nousivat silmien eteen!
Ja hurmaantuin
yhä syvemmä syöksyi se avoimin silmin ja suin.
Niin päällä pään
Yhä kasvoi vetten paino ja pauhu,
Kipu kunnes ja mieleen nouseva kauhu
Kalan saivat kääntymään.
Hädän hirveän tuntien alta paineen
ylöspäin se kiivaasti ui,
mutta pintaan pääsemättä se tukehtui
ja kuoli, voittaja aineen.
-Aale Tynni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti